Komisario Palmun erehdys / Ошибка комиссара Палму. Книга для чтения на финском языке

Olin vaistoavinani huoneen ilmapiirissä jotakin poikkeuksellisen jännittynyttä ja uh-kaavaa.

Luettelen nyt henkilöt siinä järjestyksessä kuin he osuivat silmiin.

Salin sivuseinää hallitsi iso taulu, jossa kolme naista poimi omenoita puusta jostakin syystä ilman pienintäkään verhoa alastomuutensa peittona. Päättävästi selin siihen kääntyneenä istui salin epämukavimman tuolin reunalla jäykässä asennossa vanha nainen. Ja niinkuin taulu omalla tavallaan hallitsi seinää, niin hän hallitsi omalla tavallaan koko sitä puolta huoneesta.

Hänellä oli päällysvaatteet yllään ja päässä kulunut musta hattu. Luisevassa kourassaan hän puristi sateen-varjoa, joka oli lyhyt ja paksu kuin sotanuija, ja jalassa hänellä oli läskipohjaiset kävelykengät. Hänen pukunsa vanhuuttaan kellertävä pitsikaulus ulottui luisevaan, jäykkään leukaan asti kuin panssari. Hatun alta näkyvät hiukset olivat harmaat, mutta vielä verraten rypyt-tömistä kasvoista katsoivat yllättävän suuret ja ulkonevat, ilmeettömän siniset silmät.

Hän loi arvostelevan katseen ensin Palmuun ja sitten ohimennen minuun.

»Vihdoinkin!» hän sanoi ja koputti kiivaasti sateen-varjonsa kärjellä lattiaan.

Hän oli vanhaneiti Amalia Rygseck, vanhan ukko Rygseckin ainoa tytär, joka omisti neljäsosan Rykämön konsernin osakkeista. Mutta se ei ollut tehnyt häntä on-nelliseksi, sen näki heti hänestä.

Samalla puolella huonetta, mutta turvallisen välimatkan päässä hänestä istui mukavassa tuolissa ja mu-kavassa asennossa, silkkiverhoinen sääri toisen päälle kohotettuna, vielä verraten nuori nainen.

Hän oli huomattavan kaunis ja huomattavan taitavasti maalattu ja hänen hartioitaan verhosi ilmeisen ylellinen minkkistoola. Hän oli täyteläinen ja solakka, mutta hänen tumman-harmaitten silmiensä yllättävää kovuutta lievensi eräänlainen odottava, kylmäverinen uteliaisuus, kun hän katsoi Palmuun.

Hän oli Brunosta erossa elävä rouva Rygseck ja nähdessäni hänen silmänsä tunsin vaistomaisesti, että mi-näkin mieluummin olisin elänyt erossa hänestä.

Tyttö – Airi Rykämö – oli ponnahtanut seisomaan astuessamme sisään ja katsoi meihin kiivaasti hengittäen, pelästynein, onnettomin silmin. Veli nousi myös is-tuimeltaan ja tarttui kevyesti kädellään häntä ranteesta kuin pidättääkseen häntä. Heistä molemmista näki heti, että he kuuluivat yhteen, olivat veli ja sisar.