Juha. Heränneitä / Юха. Пробудившиеся. Книга для чтения на финском языке

Minä veistelin, Marja sammalta nyhti ja saumoihin latoi. Tupaakin yhdessä tehtiin monena kesänä. Se jos tahtoo, osaa kirvestäkin käyttää. Vaikka oli silloin jo aikaihminen, en häntä sormellani koskenut. Oltiin niinkuin veli ja sisar vihille asti ja vielä vähän jälkeenkin. – Heitäs, veli pyhä, sankollinen selkääni. Soh, hyvä, hyvä…

– Onko teillä lapsia? kysyi Shemeikka sen tehtyään.

Oli kuin olisi Juha jostakin herännyt. Mitä hän tässä oikein? Kuka se oli tuo, jolle hän oli puhunut Marjasta? Mitä lieneekään puhunut?

– Ei ole, vastasi hän lyhyesti eikä sen siitään jatkanut.

Mutta Marjaa suututti ja hävetti. Semmoinen narri ja höperö! Tarvitsiko hänen saattaa itsensä ja minut vieraan naurettavaksi. Jos itsestään haastoikin, tarvitsiko hänen minusta?

Kun kuuli miesten valelevan itseään, pujahti hän ulos kodan seinämälle. Tuskin oli ehtinyt ulos, kun Shemeikka tuli ja alkoi häntä huomaamatta hiljalleen astella pihaan, ruskea iho illan viileydessä höyryten – pitkä, solakka, sopusuhtainen – eikä Marja saanut hänestä silmiään ennenkuin Juha työntyi ovesta kumarana, pitkäselkäisenä, lyhytsäärisenä, jälleen rientäessään tavallista enemmän ontuen.

Juha saavutti nuoren miehen ennenkuin olivat pihassa. Astuivat rinnan, hirvi toinen, toinen juhta… Ja heitä katsellessaan pääsi Marjalta saunaan riisuutuessaan hillitön, räikeä nauru; ei tiennyt itsekään, mikä nauratti, mutta häntä nauratti vielä saunassakin, kun pieksi itseään vastalla, niin että ihoa kirveli.

Kun hän tuli ulos ja nousi pihaan, istui Juha alasti tuvan rappusilla, paita sylissä. Hän myhähteli siitä Marjaa vastaan.

– Joko sinäkin kylvit, mahdoit huutaa, niin tulin löylyä lyömään.

Jos olisi Marja tehnyt niinkuin mielensä, olisi lyönyt.

– Panisit paidan yllesi, etkä tuossa alasti roikottelisi! sähähti hän ohi astuen.

– Kah, annahan kun viillytteleime.

Mutta porstuassa Marja kääntyi ja virkkoi ystävällisemmin:

– Kyllä täällä on jo ruokakin sinulle ja vieraalle.

Kun Marja tuli tupaan, istui Shemeikka siellä, hopeapullo ja pieni hopeapikari pöydän nurkalla, avattu laukku edessään lattialla. Hän oli pukeutunut puhtoisiinsa, valkoisiin alusvaatteisiinsa, paita kuin silkkiä, kirjaeltu kaulalta ja olkapäiltä punaisella ja heleän sinisellä, hempeä kuin naisen paita.