Juha. Heränneitä / Юха. Пробудившиеся. Книга для чтения на финском языке

Marja oli kuin selin sylissä, olisi tahtonut mennä, mutta ei kuitenkaan mennyt – rinta nousi, silmä hulmusi ihastusta, ujostusta, hyvää mieltä ja häpeämistä.

– Nyt on hyvä – kyllä se nyt jo pysyy.

Shemeikka pyöräytti hänet uudelleen päin, loittoni, läheni ja tepasteli ympäri, Juhan liikkeitä matkien:

– Nyt se on omansa niinkuin ollakin pitää – on se – on se! Onpa – onpa! – ja hyräkehteli niinkuin oli Juha äsken, ja Marjalta purskahti räikeä nauru ja Shemeikalta samanlainen vastaan.

Yhtäkkiä, nopeasti kuin kissa, oli Shemeikka kahden käden Marjan ranteissa kiinni.

– On tapa toinenkin meidän maassa!

– Mikä tapa?

Marja tahtoo katsoa häntä rohkeasti silmiin ja katsoo uhallakin, pelkäämättä, väistämättä, mutta kasvot pingoitettuina ja otsakin kuumana kihisten.

– Mikä tapa?

Shemeikan kasvot ovat häntä niin lähellä, että hämärtää.

– On kihlasoljesta sulholle suutelon palkka.

– Se tulee!

Hän kuiskasi sen. Juha kuului tulevan, kaksi askelta, toinen raskaampi kuin toinen, porstuan lotisevalla lattialla.

Shemeikka päästi, lennätti Marjan ovea kohti Juhaa vastaan.

– Nyt se on omansa niinkuin ollakin pitää! Siin' on silkkineen, solkineen! Katso, eikö ole korea omasi?

– On se, on se – onpa, onpa.

Aivan niinkuin Shemeikka äsken oli matkinut! – tepasteli, pyörähteli. Ja Marja ja Shemeikka räjähtivät siitä yhdessä uuteen nauruun juuri kuin äsken.

Mutta Juha pudotti – vähän kuin kehaisten – kourallisen hopeita pöytään.

– Siin' on silkistä ja soljista. En kysy hintaa – ota, mitä maksanee!

Shemeikka otti pienimmän rahan, heitti sen ilmaan, näpsähytti sormiaan, otti kiinni ja solahutti taskuunsa.

– Senkö sinä vain otatkin?

– Siinäkin on jo liikaa.

– Vaan miksikä sinä minulle lahjaa teet?

– Että saisit sinäkin minulle vastalahjan tehdä.

– Vaan jospa se on sen jo tehnytkin! lennätti Marja.

– Minkä – ka, niin!

Jospa se todellakin oli ne arvannut – tervanpolttajain aikeet ja tahtoi näin kautta rantain palkita.